Puutiaiset mainitaan monissa antiikin teksteissä, ja itse Aristoteles kirjoitti näistä verenimijöistä eräässä teoksessaan.

Ei ihme, että tämä Suomessakin jo jääkaudella seikkaillut otus on levinnyt maassamme kaikkialle pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta. Onneksi Suomessa ihmisiä ja eläimiä kiusaa tällä hetkellä vain kaksi puutiaislajia.

Suomessa tehdään puutiaisiin, niiden levittämiin sairauksiin sekä niiden hoitoon keskittynyttä tutkimusta. Erityisen aktiivista se on Turun yliopistossa, jossa toimii nimenomaan näihin hämähäkkieläimiin erikoistunut tutkimusryhmä.

NUPPINEULAN pään kokoinen eläin on päässyt näkyville paikoille muuallakin kuin lääketieteessä ja terveydenhoidossa. Sillä on sijansa myös kulttuurissa, kansan sanonnoissa, uskomuksissa ja metaforissa, joita kirja esittelee laajasti.

Ennen vanhaa lihavia ihmisiä saatettiin kutsua puutiaisiksi, koska verta imevä punkki paisuu pyöreäksi kuin pallo. Vuonna 1928 kerrottiin eräästä vaalitilaisuudesta, jossa oli ollut jaossa niin paljon hedelmäkeittoa, että ”täyteläisinä kuin puutiaiset vääntyivät kuulijat ja ruokavieraat koteihinsa.”

Otukset liikkuvat hitaasti, ja tätä koiranleuat osasivat hyödyntää talvisodan aikana. Neuvostoliittolaisia pommikoneita verrattiin puutiaisiin, koska täydessä pommilastissa hitaasti etenevä lentokone muistutti veriaterialla lihonutta punkkia.

Etenkin 1900-luvun alkupuolella näitä kyltymättömiä verenimijöitä verrattiin politiikassa myös inhimillisiin vastineisiinsa eli porvareihin. Puutiaiset alkoivat kuitenkin kadota lehtien sivuilta 1950-luvulla, ja 1970-luvulla niitä esiintyi mediassa enää muutamia kertoja.

VAIKKA 1900-luvun alkupuolella puutiaisista puhuttiin, ne nähtiin lähinnä epämiellyttävinä vieraina – ei vielä vaarallisina taudinlevittäjinä.

Vasta vuosisadan lopulla pelko alkoi levitä, kun eläimen vaarallisuus ymmärrettiin. Puutiaisten tiedetään voivan kantaa yli sataa taudinaiheuttajaa, joista borrelioosi ja puutaisaivotulehdus ovat tunnetuimmat.

Evoluution näkökulmasta puutiaisten levittämät taudit ovat ikivanhoja. Lääketieteen kehitys on vain tuonut ne vasta nyt näkyviksi – tieto lisää tuskaa ja pelkoa.

Tietämättömyys oli aikoinaan niin syvää, että 1900-luvullakin punkkien levittämään punatautiin tarjottiin lääkkeeksi punaista lääkettä ja 1930-luvulla punaista limonadia.

Moni muistaa lapsuudestaan 1960- ja 1970-luvuilta yleisen ohjeen, jonka mukaan puutiainen pitää tukahduttaa rasvalla. Muuten sen pää jää ihoon, jos otus vedetään ulos pinseteillä.

Nykypäivänä ohje on päinvastainen: nopea irrottaminen on parasta, sillä tukahduttaminen saa puutiaisen oksentamaan taudinaiheuttajat ihmisen vereen.

KIRJASSA käydään puutiaisia vastaan kehitetyt rokotteet monine vaiheineen ja vaikeuksineen läpi lähes yhtä perusteellisesti kuin akateemisessa opinnäytetyössä, mutta onneksi kansantajuisemmin.

Myytit murtuvat, pelot helpottavat ja tilalle syntyy realistinen varovaisuus. Kun lukija tarttuu kirjaan vaikkapa suoraan vaaravyöhykkeellä kesämökillä, puutiaiset tai ainakin niiden levittämät taudit vähenevät – tosin tietyin ehdoin.

Ongelmana ei tarkkaan ottaen ole itse puutiainen, vaan puutiaisen, ihmisen ja eläinten – Suomessa etenkin jyrsijöiden – välinen suhde. Elollisessa luonnossa eliöt ovat alituisessa vuorovaikutuksessa keskenään, joten edellä mainitun kolmikon lisäksi kuvaan astuu kokonainen monimutkainen verkosto. Puutiainen toimii vain taudin välittäjänä eläimestä ihmiseen.

Lämmintä ilmaa tuova ilmastonmuutos on puutiaisille mieleen, ja se myös näkyy hyvin nopeasti niiden määrässä. Lopulta kirja muistuttaakin meitä siitä, ettemme ole luonnosta irrallisia toimijoita.

Pienen puutiaisen ja ihmisen välinen suhde on vain yksi osoitus siitä, miten tiiviisti kaikki elollinen on tällä planeetalla sidoksissa toisiinsa.